Kun Jose Tiilikainen puki ensimmäisen kerran Leijona-paidan ylleen Pohjola-leirin avauspäivänä, taustalla oli vuosien intohimo jääkiekkoon – kaikki sai alkunsa isän jäädyttämältä takapihan kentältä.
Josen jääkiekkopolku on kulkenut isän, entisen ammattilaispelaajan, nykyisen pelaaja-agentin Jukka Tiilikaisen ainakin osin viitoittamaa tietä. Hän tietää, millaista on tavoitella paikkaa huipulta.
– Onhan se erityinen hetki, kun oma poika saa pukea Leijona-paidan, mutta tiedän kokemuksesta, ettei se vielä takaa mitään. Suurin ylpeydenaihe on se, että hän tekee tätä omasta intohimostaan, Jukka sanoo.
Jose otti ensimmäiset luistimenliukunsa omalla takapihalla.
– Olikohan Jose kolme- tai neljävuotias, kun vein hänet ekaa kertaa pihallemme rakentamalleni jäälle. Muistan vielä, miten hän nousi jaloille ja pysyi heti pystyssä. Niistä hetkistä on vieläkin kuvia tallessa, Jukka muistelee.
– Se iskän tekemä jää on kyllä myös mun eka jääkiekkomuisto, Jose nyökkää.
Vaikka jääkiekko on vahvasti läsnä perheen arjessa, elämään mahtuu muutakin. Jukka työskentelee jääkiekon parissa pelaaja-agenttina, joten yhteiset pelihetket katsomossa ovat harvinaista herkkua.
– Kotona puhutaan toki lätkästä, mutta harvoin ehditään yhdessä katsomaan pelejä. Viime kesänä Jose aloitti golfin, mutta ei olla vielä pelattu yhdessä. Meillä ei ole mitään säännöllistä yhteistä harrastusta, mutta vietämme paljon aikaa perheen kesken, Jukka kertoo.
Jukka valmensi Josea U13-ikäluokkaan asti. Nyt isä on enemmän taustatukena kuin valmentajana.
– En halua olla se, joka analysoi jokaisen pelin kotimatkalla. Pyrin pitämään tämän Josen omana juttuna, Jukka sanoo.
– Saan isältä hyviä vinkkejä, enkä ole kokenut painetta siitä, että isäni on entinen ammattilaispelaaja, Jose lisää.
Jose Tiilikainen Pohjola-leirin pelaajakuvassa.
Jose kuvaa itseään pelinrakentajaksi, joka poimii oppia useista suunnista ilman selkeää esikuvaa.
– Peliäly ja pelinrakentaminen ovat mun vahvuuksia. (Ivan) Demidovia tulee seurattua, mutta ei mulla ole mitään yhtä idolia. Tavoitteena on päästä mahdollisimman pitkälle.
Toisin kuin Josella, Jukka Tiilikaisella oli nuorena selkeitä esikuvia.
– Nuorena esikuvani oli muun muassa Jari Kurri. Kun olin Josea nuorempi, serkkuni pelasi A-junioreissa samassa joukkueessa Teemu Selänteen ja Keijo Säilynojan kanssa. Olin silloin noin 10–11-vuotias ja kävin katsomassa jokaisen heidän kotipelinsä. Seurasin heidän urakehitystään tiiviisti, ja he olivat selvästi sellaisia pelaajia, joita katsoin ylöspäin.
Jukka näkee selkeän eron nykypäivän juniorikiekon ja oman nuoruutensa välillä.
– Nykyään kaikki on paljon tavoitteellisempaa. Me pelattiin monia lajeja ja mentiin rennommalla otteella. Nyt treenataan ympäri vuoden ja keskitytään yksilöharjoitteluun. Kyse on aivan eri pelistä kuin ennen.
Perheen kolmen pojan joukossa urheilu yhdistää. Yksi pelaa jalkapalloa, toinen yhdistää futiksen ja lätkän – ja kolmas, Jose, tähtää kohti kiekon huippua.
– Onhan se hienoa jakaa tämä intohimo oman pojan kanssa. Lätkä täyttää elämää, mutta se myös antaa paljon. Itse sain tehdä harrastuksesta ammatin, ja nyt saan seurata vierestä, kun poika kulkee omaa polkuaan, Jukka pohtii.
Jose ei osaa nimetä yhtä erityistä neuvoa, joka olisi jäänyt mieleen.
– Niitä on tullut kyllä paljon, mutta mitään yksittäistä ei tule mieleen.
Pohjola-leiri on yksi tärkeä virstanpylväs – ei päämäärä. Jose Tiilikaisen tarina on vasta alussa, mutta suunta on selvä. Isän kokemus ja tuki ovat arvokkaita, mutta tie jäällä on Josen oma.
– Lätkän suhteen toivon Joselle ennen kaikkea terveyttä. Oma urani päättyi vammoihin, joten toivon, ettei Josen tarvitsisi käydä samaa läpi. Että saisi pelata ehjänä ja nauttia pelaamisesta niin pitkään kuin mahdollista.
– Ja lätkän ulkopuolella… Toivon hänelle varmaan ihan samoja asioita kuin kaikki vanhemmat toivovat lapsilleen. Että hän saa elää tasapainoista ja onnellista elämää. Terveyttä ennen kaikkea, se on kaiken perusta.
Jose Tiilikainen pelaa Pohjola-leirillä Raipet-joukkueessa. Tiilikaisen pelaajakortti löytyy täältä.
