Kun Sanna Koivusalo vuonna 2016 vammautui vakavasti ja menetti molemmat jalkansa reisiamputaation seurauksena, oli edessä uudenlainen elämä. Aktiivinen liikkuja, joka oli aiemmin viettänyt vapaa-aikaansa hiihdon, lenkkeilyn ja salitreenien parissa, ei osannut kuvitella, millä tavalla liikkuminen vielä jatkuisi – tai mitä kaikkea elämä vielä voisi tuoda tullessaan.
– Siinä meni oikeastaan kaikki uusiksi. Olin aina harrastanut yksilölajeja, eikä minulla ollut minkäänlaista joukkueurheilutaustaa. Vammautumisen jälkeen tuntui pitkään, että en enää oikein tiennyt, mikä olisi "mun juttu", Koivusalo kertoo.
Vuonna 2019 yksi sattumanvarainen keskustelu kuntoutusjaksolla muutti kaiken.
– Yksi mies siellä kuntoutuksessa kehotti kokeilemaan parajääkiekkoa. En ollut ikinä kuullutkaan lajista. En tiennyt, mitä se edes tarkoittaa, mutta lähdin silti katsomaan.
Jo ensimmäinen kokeilukerta kelkkakiekon parissa oli ratkaiseva.
– Se oli heti niin hauskaa, että innostuin saman tien, vaikka en ollut koskaan pelannut mitään mailapeliä. Kiekonkäsittely oli ihan nollassa, mutta laji tempaisi mukaansa.
Koivusalo pelaa parajääkiekkoa TPS:n riveissä, missä laji on osa seuran erityisryhmien toimintaa. Parajääkiekon lisäksi TPS tarjoaa mahdollisuuden harrastaa myös Special Hockeyta sekä maahanmuuttajille suunnattua jääkiekkotoimintaa.
– Me toimitaan TPS:n alla juniorikiekon puolella, ja seura järjestää meille jääajat, auttaa hallinnollisissa asioissa ja osallistuu kokouksiin. Tukea saadaan kyllä, vaikka valmentajaa meillä ei tällä hetkellä olekaan – aiempi valmentaja muutti pois viime keväänä, ja nyt ollaan treenattu pelaajien johdolla, Koivusalo kertoo.
TPS:n parajääkiekkojoukkue harjoittelee kahdesti viikossa. Pelaajia on noin kymmenen, ja tällä hetkellä naispuolisia harrastajia on kaksi. Koivusalo oli aikoinaan joukkueen kolmas nainen.
– Pelaajamäärissä on aina vaihtelua, koska kyseessä on vammaisurheiluryhmä, ja monilla on pitkäaikaissairauksia, joiden eteneminen vaikuttaa harrastamiseen. Siksi tarvitaan koko ajan lisää harrastajia ja näkyvyyttä.
Yksi suurimmista haasteista parajääkiekon kasvulle Suomessa on edelleen tietoisuuden puute.
– Kun itsekin olin ihan pihalla lajista ennen kuin kokeilin, niin ymmärrän hyvin, miksi monet eivät ole lajista kuulleetkaan. Meidän pitäisi saada laji näkyvämmäksi. Mitä enemmän sitä näkyy somessa, lehdissä ja mainoksissa, sitä useampi voisi ajatella: hei, tota mäkin haluaisin kokeilla.
Koivusalo itse tekee soveltavan liikunnan kokemusasiantuntijana töitä liikunnan aluejärjestössä, ja pyrkii työssään juuri tähän: tekemään lajeja tutummiksi ja madaltamaan kynnystä kokeiluun.
– Meillä on TPS:n parajääkiekolla omat sometilit, ja monet meistä jakaa aktiivisesti sisältöä, mutta haaste on siinä, miten saataisiin oikeat ihmiset näkemään se.
Sanna Koivusalo parajääkiekon MM-kisoissa. Kuva: Kansainvälinen paralympiakomitea
Koivusalo osallistui elokuussa naisten parajääkiekon MM-kisoihin Slovakiassa, jossa hän pelasi osana kansainvälistä "Team World" -joukkuetta. Tavoitteena on saada naisten parajääkiekko osaksi talviolympialaisia vuonna 2030.
– Olihan se upea kokemus. Olen ollut aiemminkin Jenkeissä kansainvälisissä tapahtumissa, mutta nämä MM-kisat olivat monta astetta kovempi juttu. Viidellä maalla oli jo oma joukkue, ja minun edustamallani Team Worldillä oli pelaajia monesta maasta, usein yksi kustakin.
Kielimuurista huolimatta yhteinen tavoite yhdisti.
– Kaikki teki töitä yhteisen lajin eteen. Slovakiassa oli aivan mieletön tunnelma, koko kaupunki tuntui ottavan meidät avosylin vastaan. Lapset huusivat kannustushuutoja ja yleisöä oli enemmän kuin olin koskaan kokenut. Se oli todella ainutlaatuista.
Mutta eroavatko naisten pelit miesten tai sekajoukkueiden peleistä?
– En oikeastaan koe, että ne eroaisivat. Säännöt ovat samat ja kaikki pelaa suurella sydämellä. Totta kai fyysiset erot näkyvät joskus, mutta ei siellä ketään varota, vaikka vastassa olisi nainen – eikä pidäkään. Me kaikki ollaan pelaajia.
Yksi väärinymmärrys parajääkiekosta on, että se olisi suljettu vain vammautuneille. Koivusalo haluaa oikaista tämän.
– Kyllä niin sanotusti tervejalkaisetkin voivat harrastaa parajääkiekkoa. Suomessa saa pelata sekä SM-liigassa että divarissa. Kansainvälisiin kisoihin ei toki voi päästä ilman luokiteltavaa vammaa, mutta muuten lajiin ovat kaikki tervetulleita.
Esteettömyys on kuitenkin vielä monessa paikassa kehityksen alla.
– Monesti uusissa jäähalleissa mietitään, miten pyörätuolilla pääsee katsomoon, mutta ei muisteta välttämättä miettiä, miten sinne pääsee jäälle. Esteettömyys pitää ulottaa myös pelaajille – miten pukuhuoneet toimii, miten jäälle mennään, miten treenaaminen onnistuu.
Tulevana viikonloppuna alkaa SM-liigan kausi parajääkiekossa, ja TPS:n joukkue on valmiina uuteen kauteen, vaikka kentällä nähdään myös laina-apuja muista joukkueista.
– On aina kiva nähdä tuttuja ympäri Suomea ja päästä mittaamaan omaa kehittymistä. Meilläkin on toivottavasti menty eteenpäin.
Koivusalolla itsellään on selkeä tavoite.
– Haluan kehittyä pelaajana – teknisesti, taktisesti ja erityisesti nopeudessa. Se on tässä lajissa ihan avainjuttu. Ja totta kai haave on, että me saataisiin joskus oma Suomen naisten maajoukkue ja päästäisiin pelaamaan olympialaisissa 2030.
Kun Koivusalo vammautui, muuttui kaikki – myös identiteetti.
– Oli toki perhe ja arki, mutta oma tekeminen muuttui valtavasti. Parajääkiekosta tuli mulle se oma juttu. Siitä löytyi yhteisö ja yhteisöllisyys. Sain taas tunteen siitä, että kuulun johonkin.
Ja ehkä juuri siinä on parajääkiekon ydin.
Parajääkiekon SM-liigan avausturnaus pelataan Laukaan Peurungassa 25.10. Tervetuloa katsomaan – ja jos yhtään kiinnostaa, niin rohkeasti kokeilemaan. Laji voi yllättää. Kuten Sanna sanoo:
– Kun pääsin kelkkaan, tiesin heti – tää on mun juttu.