Leijonat löivät revanssihenkeä uhkuneessa finaaliottelussa Kanadan jatkoajalla maalein 4‒3.
‒ Ihan mahtava fiilis! Luotto säilyi koko ajan siihen omaan tekemiseen, mutta olipahan melkoinen ottelu, leveästi hymyilevä Hannes Björninen hehkuttaa.
‒ Upeeta kannustusta koko ottelun ajan. Ihan sanoin kuvaamatonta. En ole ikinä kokenut tällaista meteliä hallissa, Björninen suitsuttaa.
Nokia Arenan yleisö hyppi, huusi ja kannusti Leijonia raivoisasti. Joukkue oli kaksi ensimmäistä erää pahasti takaa-ajajan asemassa, kunnes Mikael Granlund räjäytti kahdella ylivoimamaalillaan Arenan huutomyrskyyn.
Alle kuusi minuuttia ennen loppua Suomi lisäsi johtoaan 3‒1:een Joel Armian maalilla, mutta Kanada ei ollut vielä luovuttanut. Ajassa 57:35 Kanada otti maalivahdin pois ja pelasi kuudella kenttäpelaajalla Suomen viittä vastaan. 13 sekuntia myöhemmin Kanada kavensi ottelun lukemiin 3‒2 ja alle minuuttia myöhemmin tasoitti ottelun.
‒ Siinä oli kyllä vähän epäuskoinen fiilis. Mun mielestä meillä oli kuitenkin peli hanskassa koko ajan. Siitä lähdettiin sitten vain pelaamaan taas. Me tiedettiin, että kellossa oli aikaa jäljellä, vielä oli mahdollisuudet ratkoa ja voittaa. Me tiedettiin, että peli on 3‒3 ja seuraava maali ratkaisee mestaruuden.
Kanada onnistui viemään ottelun kahdella pikamaalillaan jatkoerään. Kun ensimmäistä jatkoerää oli pelattu 5:32, Kanadan kapteeni Thomas Chabot lähti istunnolle koukkaamisesta. Reilu minuuttia myöhemmin Sakari Manninen sinetöi Suomen ensimmäisen kotikisojen maailmanmestaruuden.
‒ Ylivoiman kohdalla oli vahva luotto, että nyt tämä ratkeaa. Kotiyleisön edessä oli mahtavaa voittaa, Björninen kehuu.
