Leijonat.fi

       

Blogi: Arki on juhlaa

Palaan ajassa hiukan taaksepäin, kauteen 09–10, joka oli ensimmäinen olympiavuoteni.


Olin 19-vuotias ja opiskelin Sammon keskuslukiossa Tampereella. Lukio-opiskelu ja harjoittelu oli helppo yhdistää urheilulukiossa. Aamuharjoitukset kolmena aamuna viikossa poikien kanssa ja iltaharjoittelu omassa joukkueessa Ilveksen naisten kanssa ja muistaakseni kerran viikossa Ilveksen CSM-poikien kanssa. Kotona aina ruoka odotti valmiina pöydässä ja jääkaappi oli täynnä eväitä joista valita ja vanhemmat hoitivat laskut ja varustehankinnat.

Arki oli helppoa näin jälkikäteen ajateltuna. Hieman ehkä harmittaa, että en tuolloin tajunnut että olisin voinut olla hiukan enemmän kiinnostunut omasta harjoittelusta ja kehityksestä. Lähinnä tein sitä mitä valmentajat käskivät. Olympialaisissa tuli kuitenkin menestystä ja voittihan seurajoukkueeni Ilves myös Suomen mestaruuden, joten varmasti myös itse jotain oikein tuolloinkin on tehnyt.

Seuraava kausi meni toipuessa selkäleikkauksesta. Vuonna 2012 minulle syntyi maailman ihanin tyttö. Palo jääkiekon pariin oli kuitenkin todella kova ja tein töitä palatakseni takaisin maajoukkueeseen. Ensimmäisellä maajoukkueleirillä olin kun tyttöni oli kolme kuukautta. Pelaaminen oli edelleen ihan helppoa lapsen jälkeen: Olin äitiyslomalla ja pystyin harjoittelemaan pari kertaa päivässä. Vuodet vierivät ja tulivat seuraavat olympialaiset, joissa olin fyysisesti paremmassa kunnossa kun edeltävissä olympialaisissa. Kisat olivat kuitenkin suurin pettymys urheilu-urallani: Tipuimme puolivälierässä ja olimme kisoissa viidensiä.

Sotsin olympialaisten jälkeen oli pakko alkaa miettiä tosissaan ammattia. Vaikka kuinka paljon halusin olla jääkiekkoilija niin en voinut. Asuntolaina ja laskut piti maksaa ja ruoka piti saada perheen pöytään, lisäksi piti pystyä maksamaan kuukausimaksut joukkueelle. Olen aina rakastanut lapsia ja sainkin oppisopimuspaikan lastenhoitajaksi liikuntapainotteisesta päiväkodista Touhulasta kotini läheltä Vantaalta.

Jatkoin jääkiekon pelaamista, mutta voitte kuvitella, että perheen pyörittäminen kokopäivätöiden ja koulun lähijaksojen ja ammattimaisen harjoittelun lisäksi toi arkeen todella paljon haasteita. Minun piti myöntää itselleni, että jostain on vähennettävä, kun vuorokaudessa ei riittänyt aikaa kaikelle. Sillä hetkellä karsinta tapahtui valitettavasti harjoittelusta. Halusin pelata, mutta minun oli myönnettävä, etten ollut fyysisesti tarpeeksi hyvässä kunnossa maajoukkueeseen. Uusi toimintakulttuuri maajoukkueessa vaati, että fyysisesti ollaan timanttisessa kunnossa. Vaikka tuolloin myönsin tämän itselleni, niin tein kuitenkin samalla elämäni isoimman päätöksen: Halusin panostaa edelleen jääkiekkoon ja urheilu-uraani.

Olen aina harjoitellut ihan laadukkaasti, mutta kaikki urheilijan elämän vaativat asiat eivät ole olleet kunnossa. Muutin ruokavalioni ja aloin elämään urheilijan elämää 24/7. Tuloksia alkoi tulla nopeasti ja fyysisesti kehitys on ollut nousujohteista. Olen itse ollut kiinnostunut omasta kehityksestäni ja ymmärtänyt, että oikeasti teen tätä itseni vuoksi, jotta olisin parempi pelaaja ja sitä kautta pystyn paremmin auttamaan joukkuetta menestymään. Valmentajat ja muut tärkeät ihmiset ympärillä auttavat minua, mutta tärkeintä on ollut ymmärtää, että kukaan ei tee asioita minun puolestani.

Jatkoin töitäni päiväkodissa kokopäiväisesti valmistumisen jälkeen ja välillä jaksamisen kanssa oli haasteita. Viime kaudella tiistaisin kello herätti 5.20 aamuharjoituksiin, jotka alkoivat kuudelta maajoukkueen fysiikkavalmentajan kanssa Helsingin TFW-salilla. Sieltä suoraan töihin lasten pariin Vantaalle kahdeksaksi tunniksi ja töiden jälkeen hakemaan tytär päiväkodista ja sitten suoraan poikien harjoituksiin Espooseen illalla. Ruuat piti miettiä tietenkin etukäteen ja lapsenhoito järjestää harjoitusten ajaksi.

Onneksi tämä aika on mennyttä ja voin sanoa, että tällä hetkellä elän urheilun kannalta unelmaelämää. Henkilökohtaisten syiden vuoksi muutin synnyinpaikkakunnalleni takaisin tyttäreni kanssa. Olen päiväkotitöistä palkattomalla vapaalla koko vuoden ja nautin täysin sydämin urheilijan elämästä. Lapseni päiväkodissa minulta kysyttiin ammattiani ja vastasin heille ylpeänä: "Jääkiekkoilija". Myös lapseni on kertonut päiväkodin tädeille, että äiti on urheilija. Minun sydäntäni asia lämmittää kovasti.

Viikko-ohjelmaani kuuluu 2-3 aamujäätä viikossa, 3-4 kertaa harjoittelen Ilveksen B2-poikien kanssa iltaisin ja omissa Ilveksen naisten joukkueen harjoituksissa käyn kaksi kertaa viikossa. Lisäksi tietenkin oheiset jäitten päälle ja Naisten Liigan ottelut.

Poikien kanssa harjoittelu on minulle tuttua jo aiemmilta vuosilta ja pelasinhan minä itse C-junioreihin asti poikajoukkueessa. Kuitenkin mietin paljon asioita kun menin poikaharjoituksiin ensimmäistä kertaa tällä kaudella, pelaanhan jääkiekkoa, joka on joukkuelaji. Nautin koppijutuista ja kavereista joukkueessa. Sen vuoksi aluksi oli todella vaikeata mennä poikaharjoituksiin, eihän meillä yhteisiä puheenaiheita kauheasti kuitenkaan ole. Harjoituksista löytyy paljon vauhtia ja mielestäni pojat ovat ottaneet minut hyvin vastaan vaikka välillä mietin, että mitähän he tai heidän vanhempansa ja valmentajat ajattelevat naiskiekosta tai musta pelaajana. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että suurimmaksi osaksi palaute on ollut positiivista. Ja omalla asenteella voi vaikuttaa moneen asiaan ja toivon, että omalla työnteolla poikaharjoituksissa olen antanut positiivista kuvaa naiskiekosta.

Olen todella kiitollinen suomalaiselle kiekkoväelle, että saamme harjoitella poikien kanssa. Omat naisten harjoitukset eivät valmista meitä niin hyvin kohtaamaan Kanadaa ja Yhdysvaltoja maaotteluissa, kun mitä poikaharjoitukset kehittävät meitä. Eniten haluaisin opettaa poikia ymmärtämään, että heillä on mahdollisuus saada jääkiekosta ammatti. Toivon, että he ymmärtäisivät harjoittelevansa itselleen, eivät sen vuoksi, että heidän valmentajansa käskevät heitä harjoittelemaan. Haluaisin myös opettaa, että harjoittelu ei pelkästään riitä, vaan urheilijana olemisessa pitää muistaa kokonaisuus, johon kuuluvat myös ravinto ja lepo.

Nautin arjestani ja olen todella kiitollinen kaikille, jotka ovat auttaneet minua ymmärtämään mitä urheilijan elämä vaatii. Haluan katsoa mihin rahkeeni urheilijana riittävät tulevina vuosina. Onhan meillä naiskiekkoilijoilla kulta-ajat Suomessa, kun talvella pelataan olympialaisissa Pyeonghangissa ja seuraavana vuonna odottavat kotikisat Suomessa.

Kotikisojen jälkeenkin minä varmasti pysyn jotenkin mukana tyttö/naiskiekossa. Tyttäreni aloitti omasta halustaan pelaamaan tällä kaudella jääkiekkoa Ilveksen tytöissä - saa nähdä, pelataanko joskus vielä samassa joukkueessa.
 

Terveisin,
Linda Välimäki
Naisten maajoukkueen hyökkääjä

 

Haaste: Heitän pallon blogin kirjoittamisesta Rosa Lindstedtille, jonka haluan kertovan olympiamuistoista.

 

 

Viimeksi muutettu


#meidänmatka on naiskiekon blogi, jossa naisten maajoukkuepelaajat ja muut toimijat vuorollaan kertovat naiskiekon arjesta. Edessä ovat naiskiekon supervuodet, kohokohtana 2018 olympialaiset ja 2019 MM-kotikisat.


 

Naisleijonat soittolista // Leijonat-TV



Suomen Jääkiekkoliiton yhteistyökumppanit: